Niin siinä vaan taisi käydä, että loppui miehen 2kk työpesti. Jo eilen tuli varoitusta, että jos ei työtahti parane ja virheet vähene, saa alkaa katselemaan uutta työpaikkaa ja illalla sitten vuoroon mennessä tuli viimeinen niitti siihen arkkuun. Alkaa väsymys olla viime viikkojen univajeen takia sitä luokkaa, että autoa pakittaessa ahtaaseen koloon sattui virheliike ja viereisen auton keulaanhan se napsahti. Saattaa Isopomo olla sen verran äksy tuosta, että kenkää tulee joka tapauksessa, joten mies katsoi viisaimmaksi mennä anomaan lopputiliä tänään itse.
Toisaalta olen harmistunut taas kerran tästä muutoksesta, tuntuu ettei koskaan pääse asettumaan ja suunnittelemaan tulevaisuutta OIKEASTI, kun aina muuttuu tilanne ja raha-asiat ja kaikki. Tätä on jo niin kauan katsottu, että tokkopa parannusta koskaan tulee. Täytyy vaan sopeutua, nyökytellä kiltisti ja purnata asiaa kavereille :p Sillä muutoin tuo mies on oikea unelma, kantaa vastuunsa lapsista ja osaa ajatella myös yläpäällä. Tiesinhän minä jo ottaessa, että miehen sairaus tulee vaatimaan multa paljon ja että pysyvyyttä on ehkä turha meidän elämäämme kuvitella, mutta yllättävän helppoahan tämä on noita työpaikan vaihdoksia lukuunottamatta ollut. En voi silti väittää etteikö harmittaisi, kun juuri ehdin tuohonkin työpaikkaan ja rytmiin tottumaan niin taas kaikki muuttuu. Elämä on.
Toisaalta taas olo on mahdottoman helpottunut. En missään nimessä katso meidän perheelle edulliseksi vaihtoehdoksi tuollaista yöllä tehtävää työtä, säännöllisyys olisi kaikkien kannalta parasta ja sitähän tuossa ei juurikaan tule. Pitkät työpäivät eivät myöskään oikein tuntuneet mukavilta, sillä tokihan miehen täytyi vuoron jälkeen myös levätä eli käytännössä olen ollut yksinhuoltajana viimeiset kaksi kuukautta muutamia pidempiä vapaita lukuunottamatta. Tämä on ollut varsin haastavaa mulle, jolla on koko ajan ollut apua lastenhoidossa miehen tai perhetyöntekijän muodossa viimeiset viitisen vuotta, käytännössä koko lasten elämän. Tokihan raha-asiat nyt hankaloituu, mutta se on pientä sen rinnalla, että saamme taas parisuhteemme takaisin eikä kummankaan terveys ole mennyt (se vähä mitä on jäljellä ;)).
En tiedä mitä tässä aletaan suunnittelemaan seuraavaksi, mutta sen mies päätti, että ainakin seuraavat kaksi viikkoa pysyttelee ihan kotona toipumassa hillittömästä työrupeamasta. Kyllä aurinko taas joskus paistaa tähänkin risukkoon ja elämä voittaa.