Keskiviikko 5.7

Äsken neuloessani mieleen tulvi kuvia. Iloisia muistoja lapsuudesta, hassuja sattumuksia elämän varrelta. Sitten ne tulivat. Aaveet.
Säännöllisen epäsäännöllisesti joudun ahdistavien ajatusten valtaan. Repivää tuskaa, inhottavia hetkiä, häpeää. Niin, häpeää. Olen välillä niin vihainen itselleni, että olen antanut kaiken sen p*skan tapahtua. En haluaisi edes kurkistaa sen mustan ja synkän verhon taakse, mitä aivojeni pimeimmästä lokerosta löytyy. Eivät ne ole mitään tavattoman harvinaisia sattumuksia. Lipsahduksia, kokeiluja, nuoruuden hairahduksia. Mutta silti niin likaisia, tabuja.
Menneisyyttään ei voi muuttaa. Voisiko sen silti edes yrittää hyväksyä? Tapahtunut on tapahtunutta ja that's it. Virheistään voi oppia ja olla tekemättä niitä uudestaan.
Viisas mieheni on käskenyt minun kohdata menneisyyteni eikä paeta sitä. Kunpa vaan löytäisin rohkeutta repiä rikki haavat, jotka arpeutuivat vuosia sitten. Vasta sitten pääsen oikeasti maistamaan Elämää.