Sunnuntai 11.9

Eilinen meni taas hujauksessa, tarkoitus oli kirjoitella mutta kuinkas sitten kävikään. Anopin luona vierähti aikaa ja illalla tv:stä tuli niin paljon huisin jännittävää ohjelmaa (kuten Avara luonto ja Big Brother) etten enää jaksanut raapustella. Ja Joku oli taas käynyt sotkemassa huushollia, kumma tyyppi kun ei voi siivota jälkiään vaan minun pitää se tehdä.

Isäni soitti eilen. Edellisestä yhteydenotosta taisi olla melkein 5kk, sitäkin edelsi puolen vuoden tauko. Haluaisin pitää yhteyttä useammin, mutta kuten nytkin, saan puheluista vain pahan mielen pitkäksi aikaa ja tunnen syyllisyyttä asioista, joita en ole tehnyt. Puhelu alkoi sanoilla "eipä ole sinustakaan mitään kuulunut" ja jatkui samalla linjalla. "Kyllähän sinä ymmärrät minua" "Voisitte tulla käymään joskus" "Minä nyt olen tämmöinen"... Juu kyllä ymmärrän. Paremmin kuin hyvin, olenhan itsekin kokenut mitä on olla masentunut ja pelätä ihmisiä, ihmisten suhtautumista minuun ja tekemisiini! Ymmärrän miksi hän tuntee niinkuin tuntee, mutta kysymys ei olekaan siitä. Onko hänellä oikeutta vaatia, että olisin aina antavana osapuolena? Että me näemme aina vaivaa päästäksemme hänen luokseen käymään (ei ole kolmen lapsen kanssa ihan helppoa lähteä), kuuntelen hänen murheensa ja tuen parhaani mukaan? Eikö isän tehtävä olisi tukea tytärtään eikä päinvastoin? Olen aina koettanut parhaani mukaan ajatella muita ihmisiä, niin isääni, äitiäni kuin ystäviäni. Kuunnellut heidän ongelmansa ja koettanut samalla vaientaa itseni. Ei, minulla ei ollut oikeutta itkeä kun oli vaikeaa. Tai oli, mutta se piti tehdä salassa, piilossa peittojen alla öisin. Kenellekään en voinut lapsena näyttää pahaa oloani. Ja kun isä yrittää samaa edelleen, kaataa murheensa minun niskaani ja vähätellä omiani, niin ahdistun. Itselläni oli varsin raskas kesä, pieni vauva ja sappivaivat eivät ole mikään ihana yhdistelmä. Tähän päälle miehen työttömyys, kahden elinvoimaisen termiitin päivittäiset rutiinit, koiraharrastus, kodinhoito... nyt nämä eivät olekaan mitään. Kyllähän meidän olisi pitänyt pystyä tämän kaiken lisäksi käymään isäni luona. Olisi pitänyt soitella ja kysellä kuulumisia. Olla läsnä. Alan uskomaan itsekin, että olen vain tavallista heikompi, että minun olisi pitänyt jaksaa paljon enemmän. Että kaikki kokemani tosiaan on vain pikkujuttuja isän elämän rinnalla. Väsyttää.

Toivon todella että osaan itse suhtautua lasteni tunne-elämään ja kasvuun eri tavalla. Että annan heille tilaa kasvaa omana itsenään, mutta pysyn kuitenkin tukena elämän myrskyissä. Että jaksan kuunnella heidän pieniltäkin tuntuvat murheensa, otan todesta heidän pahan mielensä. Ja ennenkaikkea, annan heidän näyttää tunteensa. Kukaan ei ole täydellinen, mutta parhaansa voi yrittää. Kunpa vaan.