Sunnuntai 11.9
Eilinen
meni taas hujauksessa, tarkoitus oli kirjoitella mutta kuinkas sitten
kävikään. Anopin luona vierähti aikaa ja illalla tv:stä tuli niin
paljon huisin jännittävää ohjelmaa (kuten Avara luonto ja Big Brother)
etten enää jaksanut raapustella. Ja Joku oli taas käynyt sotkemassa
huushollia, kumma tyyppi kun ei voi siivota jälkiään vaan minun pitää
se tehdä.
Isäni soitti eilen. Edellisestä yhteydenotosta taisi olla melkein 5kk,
sitäkin edelsi puolen vuoden tauko. Haluaisin pitää yhteyttä useammin,
mutta kuten nytkin, saan puheluista vain pahan mielen pitkäksi aikaa ja
tunnen syyllisyyttä asioista, joita en ole tehnyt. Puhelu alkoi
sanoilla "eipä ole sinustakaan mitään kuulunut" ja jatkui samalla
linjalla. "Kyllähän sinä ymmärrät minua" "Voisitte tulla käymään
joskus" "Minä nyt olen tämmöinen"... Juu kyllä ymmärrän. Paremmin kuin
hyvin, olenhan itsekin kokenut mitä on olla masentunut ja pelätä
ihmisiä, ihmisten suhtautumista minuun ja tekemisiini! Ymmärrän miksi
hän tuntee niinkuin tuntee, mutta kysymys ei olekaan siitä. Onko
hänellä oikeutta vaatia, että olisin aina antavana osapuolena? Että me
näemme aina vaivaa päästäksemme hänen luokseen käymään (ei ole kolmen
lapsen kanssa ihan helppoa lähteä), kuuntelen hänen murheensa ja tuen
parhaani mukaan? Eikö isän tehtävä olisi tukea tytärtään eikä
päinvastoin? Olen aina koettanut parhaani mukaan ajatella muita
ihmisiä, niin isääni, äitiäni kuin ystäviäni. Kuunnellut heidän
ongelmansa ja koettanut samalla vaientaa itseni. Ei, minulla ei ollut
oikeutta itkeä kun oli vaikeaa. Tai oli, mutta se piti tehdä salassa,
piilossa peittojen alla öisin. Kenellekään en voinut lapsena näyttää
pahaa oloani. Ja kun isä yrittää samaa edelleen, kaataa murheensa minun
niskaani ja vähätellä omiani, niin ahdistun. Itselläni oli varsin
raskas kesä, pieni vauva ja sappivaivat eivät ole mikään ihana
yhdistelmä. Tähän päälle miehen työttömyys, kahden elinvoimaisen
termiitin päivittäiset rutiinit, koiraharrastus, kodinhoito... nyt nämä
eivät olekaan mitään. Kyllähän meidän olisi pitänyt pystyä tämän kaiken
lisäksi käymään isäni luona. Olisi pitänyt soitella ja kysellä
kuulumisia. Olla läsnä. Alan uskomaan itsekin, että olen vain
tavallista heikompi, että minun olisi pitänyt jaksaa paljon enemmän.
Että kaikki kokemani tosiaan on vain pikkujuttuja isän elämän rinnalla.
Väsyttää.
Toivon todella että osaan itse suhtautua lasteni tunne-elämään ja
kasvuun eri tavalla. Että annan heille tilaa kasvaa omana itsenään,
mutta pysyn kuitenkin tukena elämän myrskyissä. Että jaksan kuunnella
heidän pieniltäkin tuntuvat murheensa, otan todesta heidän pahan
mielensä. Ja ennenkaikkea, annan heidän näyttää tunteensa. Kukaan ei
ole täydellinen, mutta parhaansa voi yrittää. Kunpa vaan.
sunnuntai, 11. syyskuu 2005
Kommentit