Maanantai 13.3

Joku kummallinen väsymys on vaivannut viime päivinä ihan urakalla. En tee juuri mitään päivisin, en aina edes normaaleja askareita vaan nakitan miehen ne tekemään ja silti uuvuttaa. Nukun yössä 8-10 tuntia ja silti tuntuu etten koskaan saa nukuttua tarpeeksi. Lisäksi kevätaurinko on armoton; se paljastaa joka ikisen pölyhippusen, karvapalleron ja sormenjäljen ikkunassa. Vietän päiväni uupuneena sohvalla ja katselen, miten paljon olisi tätä tekemätöntä hommaa. Miten paljon sitä koko ajan kertyy, kun en mitään saa aikaiseksi. Edes mukavat asiat kuten ristipistoilu ei kiinnosta. Olen vain kertakaikkisen turta.
Tämä olo on vähän liian samanlaista kun taannoinen masennukseni. Tai siis sen alkua. Ahdistaa. Ei taas, en halua taas joutua sen kamalan mörön valtaan. Pimeys uhkaa ja valmistaa mieltäni pudotukseen.
Toivon ettei tämä pudotus olisi kovin syvä. Toivon että ylös kiipeäminen on tällä kertaa edes kohtalaisen helppoa. Toivon ettei minun tarvitse tällä kertaa rämpiä masennuksen suossa ikuisuuksia. Toivon niin todella. Nyt haluan vain olla rauhassa ja nukkua.