Tiistai 21.2

Taas kerran kirosin mielessäni koirat ja erityisesti niiden karvat imuroidessani lattioita ja Vauvan leluja. Tuota jokaikiseen paikkaan takertuvaa hahtuvaa on kaikkialla; matoissa, kirjahyllyssä, juuritehdyssä ruuassa, avaamattomassa voipaketissa ja eritoten vaatteissa. Argh! Kyläpaikkaan mennessä koitan tekstiiliharjalla harjata enimmät karvat pois, mutta turhaan. Ne tuntuvat vain takertuvan entistä tiukemmin kiinni. Erityisesti sipistely-paikassa hävettää; olo tuntuu muiden siistien, sileiden ja karvattomien vaatteiden rinnalla lähinnä metsästä reväistyltä.
Lapsilla on kotona eri vaatteet kuin kylässä. Karvaiset rievut vaihdetaan siistimpiin vasta juuri ennen lähtöä, ja silti perillä huomaan salakuljettaneeni puoli koiraa mukanamme. Lapsia karvat eivät tunnu häiritsevän, ainoastaan suusta ne noukitaan pois (eikä aina sieltäkään, kuten olen pienimmäisen vaippoja vaihtaessa todennut). Miksi asia sitten mua itseäni ärsyttää niin paljon?
Lasten myötä olen joutunut opettemalla opettelemaan joukon "uusia" tapoja. Normaali-ihmisille itsestäänselvyydet kuten säännölliset ruoka-ajat, sängyn petaus, imurointi pari kertaa viikossa ja jopa aikainen nukkumaanmeno eivät kuuluneet "entiseen elämääni". Kuljin lähinnä koiraporukoissa, sellaisten ihmisten kodeissa jotka eivät niinkään piitanneet asumuksensa siisteydestä vaan keskittyivät tärkeämpiin asioihin; harrastuksiin, työhön ja elämään. Pidin ajan haaskauksena pölyjen pyyhkimistä; kohtahan sitä olisi samanlainen kerros uudestaan eikä työn jälki näy kuin hetken. Imuroin silloin kun karvapallot alkoivat näyttää epäilyttävästi koiriltamme. En vain viitsinyt vaivautua siivoamaan "turhaan".
Lasten synnyttyä ajauduin mammapiireihin. Toinen toistaan siistimpiä koteja, jaksavia ihmisiä, karvattomia lapsukaisia. Täydelliset kulissit. Aloin pyrkiä itse samaan. Väsyin. Moitin itseäni. Kyllähän minun pitää jaksaa kun muutkin. Väsyin entistä enemmän. Häpesin jaksamattomuuttani, häpesin perhetyöntekijää joka auttoi kerran viikossa. Pärjääväthän muutkin ilman. Kierre oli valmis.
Tänä päivänä räpistelen hiljakseen irti perhetyön piiristä, mutta en enää hakkaa päätä seinään ja koeta väkisin jaksaa yksin. Mies siivoilee kiitettävästi kun töiltään ehtii, perussiisteyden yritän pitää yllä mutten yhtään enempää. Täydellisyyttä ei edes ole joten miksi tavoitella? Lapseni elävät karvaisissa vaatteissa, mutta eipä tuo tunnu haittaavan. Enemmän heille surua tuottaisi rakkaista lemmikeistä luopuminen.
Entiseen elämääni verrattuna en vaihtaisi tätä aikaa pois. Vaikka äitiys tuokin paineita ja velvoitteita, antaa se kuitenkin niin paljon takaisin. Rakastan siisteyttä mutten jaksa tehdä sen eteen töitä. Olen mikä olen, enkä muuksi muutu vaikka yhteisö ihannoikin tehokkuutta, työteliäisyyttä ja itsenäisyyttä. Kiiltokuvaelämä on fiktiota. Omani täyttä totta, kaikkine karvoineenkin.