Meidän neiti, joka ei koskaan sairasta, on kuumeessa. Toissayönä hän heräsi puoli kahden maissa pyytämään vettä (olin itse juuri menossa nukkumaan) ja hohkasi jo silloin, lämpöä ei kuitenkaan saanut mitata. Aamulla mittari näytti 38,7 ja melkoisen väsyneeltä vaikutti tyttö. Liki koko päivän vain nukkui. Muita oireita ei ole sitten ollutkaan, vain tuo kuume. Mistähän mahtaa olla kyse? Ensin ajattelin vesirokkoa, mutta ihottuma puuttuu. Flunssaakaan tuo ei oikein voi olla kun nuha ja yskä puuttuu. Omituista, mutta olipa mikä oli, toivon että on äkkiä ohi. Nythän tuo tuntuu ihan normaalilämpöiseltä, ainakin otsan perusteella.
Eilisen päivää hääräsin kyökissä. Ensin paistoin grillitoiminnolla Juusto-Kabanossia miehelle ja itselleni lounaaksi, sitten makeannälän iskiessä tuhosin pari omenaa toska-omenapaistokseen. Tuli vähän liiankin namia, mutta se ½dl sokeria kummittelee... mur. Täytyisi päästä tästä järjettömästä makeanpuputuksesta eroon ja tiedän, ettei siihen auta kuin täyslakko. Vaan mistäs löydän motivaation? Nouseva paino ei näköjään ole riittävän hyvä syy. Koko laihtuminen on mulle vähän sellainen asia, että teen sitä "muiden mieliksi", niin eihän se toimi. Kuitenkin, omenapaistoksen jälkeen pistin vielä uuniin lanttu-porkkana-sipuli -paistoksen kera uunimakkaroiden, tuli hurjan namia kreikkalaisen salaatin kera! Slurps! Harmi vaan kun multa jäivät lanttukuutiot syömättä Vauvan ilmavaivojen pelossa, mutta syönpähän niitä sitten hamassa tulevaisuudessa imetyksen jälkeen senkin edestä ;)
Näin viime yönä unta entisistä luokkakavereistani. Olimme vanhassa koulussa näin vuosien jälkeen, aloittamassa ysiluokkaa. Kukin naureskeli, miten hullunkurista on käydä ylä-astetta, kun pohjana on lukio, mahdollisesti ammatillinenkin koulutus. Unessa pyrin taas olemaan heidän kaverin kaverinsa, mutta olin heille ilmaa, pelkkä mukanaroikkuja. Kukaan ei puhunut suoraan minulle, toisilleen kyllä. Kun he lähtivät ruokalaan, kävelin perässä, mutta kukaan ei noteerannut minua. Aamulla herätessä oli aika paha mieli. Ihan uneni kaltainen tilanteeni ei aikoinaan ollut, mutta melko lähellä sitä. Meitä oli kolme tyttöä, luokan ns. "hylkiöt", jotka kyllä roikkuivat muiden mukana mutta yleensä mihinkään yhteiseen rientoon ei pyydetty. Jossain välissä ystävystyin myös parin "ylempiarvoisen" kanssa, mutta aina olen jotenkin tuntenut itseni ulkopuoliseksi ja ei-toivoksi. Nykyisiinkin ystävyyssuhteisiin nuo muistot varmasti vaikuttaa, en ehkä uskalla luottaa keneenkään kovin helposti. Aliarvioin itseäni jatkuvasti, joka asiassa. Tämä ärsyttää, sillä arvostus lähtee itsestä. Juuri eilenhän tajusin, että itsekin arvostan eniten niitä ihmisiä, jotka ovat sinut itsensä kanssa! Kuka siis arvostaisi minua, kun en itsekään sitä tee?
Väsyttää. Räpiköin taas tunteideni kanssa ylös-alas, hetkessä mieliala saattaa vaihtua itkusta nauruksi. Vauva kasvaa ja tarvitsee minua aina vaan vähemmän, mielen valtaa ajatukset opiskelusta ja työnteosta. Näihin taas en vielä ole valmis, pelkkä ajatuskin lasten hoitoonviennistä ahdistaa. Toisaalta haluaisin tuntea olevani edes jossain asiassa hyödyksi, saada jotain aikaiseksi. Eilinen siivouskin tuntuu näpertelyltä, vaikka tosiasiassa sain raivattua lasten vaatekomerosta 3 muovikassillista pieniä vaatteita pois. Ei todellakaan mikään ihan pieni jobi. Että miksi ihmeessä tämä kotonatehty ei ole musta mitään? Miksi pitäisi lähteä kodin ulkopuolelle töihin tunteakseen tekevänsä jotain "arvokasta". Sillä mitäs muuta tämä on jos ei arvokasta, tämä pienten lasten turvallisuuden ja hyvinvoinnin vaaliminen. Olkoonkin että ovat omia lapsia.
Jopas tuli mietittyä syvällisiä. Voisikin lähteä vaikka lenkittämään koirat ja haukkaamaan happea, ulkona on kirpakka syyskeli. Voi kun tulisi jo lunta...
Kommentit